Yli kolmekymmentä kyläläistä saapui pienimuotoiseen juhlaan Leppälahden Tenhulaan sateisesta päivästä huolimatta. Monet heistä tapasivat pitkästä aikaa toisiaan, olihan korona rajoittanut kaikkia tapaamisia jo pitkään. Nyt tapaamisen ja juhlan keskiössä oli kunnostettu riihi, joka alun perin lienee rakennettu 1800-luvulla. Se siirrettiin nykyiselle paikalle tasan seitsemänkymmentä vuotta sitten koska alkuperäisessä paikassaan, savikon päällä, riihi liikkui roudan voimasta ja vajosi vuosi vuodelta kohti rantaa ja Onkivettä. Tenhulan vanhat isännät Kalle ja Kauko katsoivat tontilta sopivasta paikasta kohdan, jossa peruskallio oli lähellä, ja valoivat siihen tukevan kiukaan. Latoivat sitten vanhat hirret paikoilleen ja naulasivat rakennuksen suojaksi pärekaton, joka ajan myötä muuttui tiilikatoksi. Tiilistä huonoimmat vaihdettiin tänä kesänä uusiin, korjattiin räystäät ja riihi sekä ruumenus (puintijätehuone) tyhjennettiin ja siivottiin.
Pekka Tenhunen kertasi ilmeikkäästi riihen käyttötarkoitusta, olihan riihi eräs suomalaisten vanhimpia ja etevämpiä keksintöjä.
Muinainen Suomi oli tuottoisista kaskimaista johtuen viljava maa ja savuriihissä kuivattu ruis oli jopa vientituote. Huolellisesti ja tarkasti oikeassa lämpötilassa riihessä kuivattu siemenvilja säilytti itävyytensä, sen tyvet sekä latvat tulivat rutikuiviksi, ja itiöpesäkkeet tuhoutuivat. Jos lämmitti liikaa, jyvät eivät enää itäneet.
Aikansa pellolla kuivunut leikattu vilja tuotiin riiheen, ja kun lyhteet olivat lämmitetyn riihen parsilla lopullisesti kuivuneet, ne pudotettiin lattialle. Sitten alkoi tuotannon meluisin vaihe eli puiminen, jonka aikana viljaa lyötiin varstalla. Jyminä kuului usein naapuriin saakka. Puinnin jälkeen jyvistään erotetut oljet siirrettiin riihen takana olevaan huoneeseen, ruumenukseen, jossa niistä sidottiin olkikupuja, ne puolestaan käytettiin olkipatjojen täytteinä. Puinnissa irronneet jyvät eroteltiin seulalla, lajiteltiin, hypitettiin pohtimessa, eräänlaisessa kaukalossa, jolloin roskat lensivät sivuun ja puhtaat jyvät jäivät jäljelle. Myöhemmin käyttöön tuli käsin veivattava puhdistuskone eli viskuri, jota täkäläiset kutsuvat riihiryöpäksi.
Leppälahden maa- ja kotitalousseuran puheenjohtaja Matti Virkkunen paljasti riihijuhlassa kyläseppä Esko Honkasen takoman, riihen siirtovuodesta kertovan kyltin.
Pekka Tenhunen kertoi puintipäivän alkaneen hyvin varhain. ”Niihin aikoihin aamulla, kun me nykyään heräämme, oli puinnit puitu ja jyväsäkit oli kannettu aittaan. Tämän jälkeen nokiset puintimiehet menivät savusaunan lämpöön hikoillakseen uudelleen ja peseytyäkseen kenties edessä olevien riihitanssien varalta”, Tenhunen totesi.
Puimakoneet tekivät tuloaan jo riihen siirtämisen aikoihin 1950-luvulla. Koneist johtuen riihenpuinti jäi, ja riihen kiuasta lämmitettiin Tenhulassakin vain harvakseltaan leipäviljan tai sipulisadon kuivattamiseksi 1960-70 -luvuilla, ja sen jälkeen vain näytösluontoisesti nyt jo edesmenneiden isäntien neuvoessa oikeat otteet.
Hannu Räisänen